Perijätär

Seudun vanhimmat asiantuntijat väittivät, että Grandet oli liian suuri saituri salliakseen perheensä omaisuuden joutua vieraihin käsiin. Heidän tietojensa mukaan oli Eugénien määrä mennä naimisiin erään parisilaisen Grandet'n, rikkaan viinikauppiaan pojan kanssa. Tähän vastasivat Cruchot'n ja Grassins'in puoluelaiset:

– Kolmeenkymmeneen vuoteen eivät veljekset ole toisiaan nähneet. Sitäpaitsi on parisilainen Grandet suunnitellut pojalleen suuremman tulevaisuuden. Hän on piirineuvoston puheenjohtaja, edusmies, eversti kansalliskaartissa ja kauppaoikeuden tuomari, hän ei tahdo mitään tietää Saumurin Grandet'sta, vaan aikoo naittaa poikansa jonkun napoleonilaisen herttuan perheeseen.

Mitäpä ei olisikaan puhuttu rikkaasta perijättärestä, joka oli tunnettu kahdenkymmenen peninkulman päähän, aina lähikaupunkiin saakka!

Vuoden 1818 alussa anastivat Cruchot-laiset itselleen huomattavan edun Grassins'eihin verraten. Froidfondin kolmen miljoonan maatila, joka oli tunnettu puistostaan, ihanasta linnastaan, karjakartanostaan, koskistaan, lammikoistaan ja metsistään, joutui myötäväksi, kun nuoren markiisi Froidfondin täytyi muuttaa omaisuutensa rahaksi. Notario Cruchot, presidentti Cruchot ja kirkkoherra Cruchot liittolaisineen estivät kaupan tapahtumasta vähittäin. Notario sai nuorenherran myömään tilansa kokonaisuudessaan selittämällä kuinka paljon selkkauksia ja rettelöitä tulisi, jos useammalta ostajalta täytyisi periä heidän maksettaviaan; sensijaan oli herra Grandet varma ostaja ja hän pystyi maksamaan koko hinnan käteisellä. Näin viskattiin kaunis markiisinlinna Grandet'n ahnaaseen kitaan, ja koko Saumurin hämmästykseksi maksoi hän kohta oston jälkeen täyden kauppahinnan. Huhu tästä tapauksesta kulki aina Nantes'iin ja Orleans'iin saakka.

Grandet tuli ensi kertaa linnaansa samalla hetkellä kuin sinne palasi yksi sen hedelmävankkureista. Heitettyään valtiaan silmäyksen omaisuuteensa, palasi hän Saumuriin varmana huomiostaan, että oli sijoittanut rahansa viiden prosentin korkoa vastaan. Hän päätti kohta pyöristää markiisilinnan alueita yhdistämällä siihen muut tiluksensa. Mutta täyttääkseen taas kukkaronsa, johon oli tullut paha lovi, päätti hän hakkauttaa maahan metsänsä, yksinpä poppelitkin niittymailta.

On helppo ymmärtää, mikä merkitys Saumurissa oli Grandet'n talolla, valkealla, kylmällä, hiljaisella talolla, joka oli kaupungin ylimmällä paikalla, muurinraunioiden ympäröimä.

Oven kamana ja pielukset olivat, samoin kuin koko talokin, patakiveä, tuota Loiren rannoilta peräisin olevaa valkeaa kiveä, joka on niin haurasta, että se keskimäärin kestää tuskin kahta vuosisataa. Ilmaston vaikutuksesta oli ovi tullut niin täyteen rakoilemia, että se näytti kuin madonsyömältä ja muistutti jossain määrin vankilan porttia. Oven päällä oli kovasta kivestä vuoltu korkokuva, joka esitti neljää vuodenaikaa, mutta sekin oli jo kokonaan rapistunut ja mustunut. Tämän yläpuolelta pisti esiin seinänulkonema, jolla kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, kuten nokkosia, juhannuskukkia, peltokiertoja ja ratamoita sekä pieni kirsikkapuu, joka oli jo ehtinyt verraten korkeaksi. Itse ovi oli tammipuusta, ruskettunut ja rapistunut, täynnä halkeamia, näköjään heikko, mutta itse asiassa sangen vahva rautasiloineen, jotka muodostivat mittausopillisia kuvioita. Oven keskikohdalla oli pieni nelikulmainen ristikolla varustettu ikkuna ja sen alapuolella riippui ovenkolkutin, jonka kädensijaan oli veistetty irvistävä miehenpää. Tämä omituisen näköinen kolkutin olisi varmaan muinaistutkijassa herättänyt suurta mielenkiintoa varsinkin noiden kummallisten kasvojen tähden, jotka pitkäaikaisesta käytännöstä olivat jo kuluneet pilalle. Pienen ristikkoikkunan kautta, joka oli ollut kansallissotien aikana kurkistusreikänä, minkä läpi ystävä tunnettiin ystäväksi, saattoivat uteliaat ohikulkijat nähdä pimeän vihreähkön käytävän sekä sen päässä vanhat portaat, mitkä johtivat puutarhaan, jota hauskasti ympäröivät paksut kosteat muurit, alati vettä tihkuvat ja köynnöskasvien peittämät. Nämä muurit olivat muinaisia linnoitusvalleja ja niiden harjalla oli naapuritalojen istutuksia.

Talon alikerrassa oli perheen tärkein huone, jonka ovi aukeni suoraan porttiholviin. Harvat tuntevat mitä merkitsee perheen asuinhuone Anjoun, Tourennen ja Berrin pikkukaupungissa. Se on samalla kertaa odotushuone, sali, budoaari ja ruokahuone; se on yhteisen kotielämän näyttämölava. Tänne saapui neljännesvuosittain parturi leikkaamaan herra Grandet'n tukkaa, tänne tulivat pehtorit, pappi, aliprefekti ja myllypoika. Tässä huoneessa, jonka molemmat ikkunat olivat kadulle päin, oli laudoitettu laattia; vanhanaikainen, harmaa laudoitus kattoi seinät ylhäältä alas, kattopalkit olivat niinikään harmaalla värillä silatut ja niiden väliset pinnat olivat valkealla, mutta nyt jo kellastuneella muurisavella kalkitut. Vanha kuparinen korkokuvilla varustettu kello koristi valkokivistä karkeasti hakatun kamiinin reunaa, jonka yläpuolella oli vihertävä peili, mikä oli laidoista hiottu viistoon, niin että saattoi nähdä lasin paksuuden. Kamiinin kummallakin puolen oli kuparinen kullattu kynttilänjalka, molemmat kaksihaaraisia; jos otti kynttilöistä pois niiden ruusunmuotoiset suojustimet, saattoi niitä käyttää jokapäiväistäkin tarvetta varten. Tuoleja peitti vanhanaikainen koruompelus, johon aiheet olivat otetut La Fontainen tarinoista; mutta tämä täytyi tietää etukäteen, sillä muuten olisi sitä ollut vaikea arvata, värit kun olivat aivan vaalenneet ja kuviot kuluneet välttämättömien korjausten vuoksi. Tämän huoneen kussakin neljässä nurkassa olivat jonkunlaiset ruoka-hyllyt, jotka ylempänä muodostuivat kaapiksi. Vanha pelipöytä, jonka pinnassa oli mosaiikkikuvioita, mitkä keskikohdalla muodostivat shakkilaudan, oli asetettu ikkunain välisen seinän vierustalle. Tämän pöydän yläpuolella oli pitkulainen barometri mustissa kehyksissä nauhoineen ja kultakirjailuineen, joita kärpäset kuitenkin olivat kohdelleet niin huonosti, että niiden alkuperäinen asu jäi arvoitukseksi. Kamiinin vastaisella seinällä oli kaksi liituväritaulua, joista toisen sanottiin kuvaavan rouva Grandet'n isoisää, vanhaa herra Bertillièreä ranskalaisena kaartin luutnanttina, toisen taasen rouva Gentillet-vainajaa paimenettarena. Kummassakin ikkunassa olivat punaiset uutimet, jotka olivat kiinnitetyt tupsuilla varustettuihin silkkinyöreihin. Nämä upeat uutimet, jotka huonosti sopivat Grandet'n yksinkertaisiin tapoihin, olivat talon ostossa joutuneet hänen haltuunsa samoin kuin peili, kello, kirjo-ompelulla päällystetyt tuolit sekä ruusupuiset nurkkahyllyt. Sen ikkunan ääressä, joka oli lähinnä ovea, oli pienellä alustalla ruokotuoli, kyllin korkealla, jotta rouva Grandet saattoi siitä nähdä kaikki ohikulkijat. Pieni kirsikkapuinen työpöytä täytti muun ikkunanedustan ja Eugénie Grandet'nkin pieni nojatuoli oli sen vieressä. Viisitoista vuotta olivat äiti ja tytär istuneet näillä paikoillaan huhtikuusta marraskuuhun ahkerassa työssä päivien rauhallisesti vaihtuessa. Ensi päivänä marraskuuta saattoivat he muuttaa talvisille sijoilleen kamiinin ääreen. Vasta tuona päivänä salli Grandet arkituvassa lämmitettävän ja viime päivänä maaliskuuta lakkasi taas lämmitys, huolimatta kevätkylmistä tai syyspakkasista. Pienen kyökistä säästyneillä hiilillä täytetyn lämmityskojeen avulla, jonka kunnon Nanon oli heille varannut, pitivät he aamuisin ja iltasin koleina huhtikuun ja lokakuun päivinä jäseniään lämpiminä parhaansa mukaan. Äiti ja tyttö huolehtivat kaikista talon liinatarpeista ja he käyttivät niin tarkoin päivänsä tähän työhön, että Eugénien täytyi kieltäytyä muutaman tunnin unesta, jos hän tahtoi neuloa äidilleen kauluksen, ja tämäkin täytyi hänen tehdä isältään varkain, koska isä ei sallinut turhaa valon kulutusta. Saituri oli nimittäin jo pitkät ajat suurelle Nanonille ja tyttärelleen jakanut kynttilät samoinkuin hän joka aamu jakoi leivän ja muut päivän välttämättömät tarpeet.

Suuri Nanon oli kenties ainoa olento, joka olisi kyennyt kestämään tämänlaatuista isännyyttä. Koko kaupunki kadehti Grandet'lta tätä palvelijatarta. Suuri Nanon, joka oli saanut liikanimensä siitä, että hän oli viisi jalkaa ja kahdeksan tuumaa pitkä, oli ollut Grandet'n palveluksessa kolmekymmentä viisi vuotta. Vaikka hänellä oli palkkaa vain kuusikymmentä frangia, pidettiin häntä kuitenkin yhtenä Saumurin rikkaimmista palvelijattarista. Kun hän oli kolmekymmentä viisi vuotta säästänyt kuudetkymmenet franginsa, oli hän voinut sijoittaa herra Cruchot'lle neljä tuhatta frangia kiinnitystä vastaan. Tämä suuren Nanonin pitkäaikaisen itsepäisen säästäväisyyden tulos näytti jättiläismäiseltä. Kaikki muut palveluspiiat, jotka näkivät, että tällä viisikymmenvuotias-poloisella oli leipää vanhojen päiviensä varaksi, kadehtivat häntä siitä, ajattelematta sitä orjuutta, jonka kautta hän oli varansa hankkinut. Kun tämä palvelustyttö oli kahdenkymmenen kahden vuotias ei hänen vielä ollut onnistunut saada mistään palvelijattaren tointa, hänen ulkomuotonsa kun oli hyvin luotaantyöntävä. Vastenmielisyys hänen olentoaan kohtaan oli kuitenkin varsin epäoikeutettu, sillä jos hänen kasvonsa olisivat olleet kaartin krenatöörin hartioilla, olisi niitä varmaan suuresti ihailtu; mutta ihmiset tahtovat, että kaikki on omalla paikallaan. Kun hänen täytyi lähteä tulipalossa hävitetystä kartanosta, jossa oli ollut lehmien paimenena, tuli hän Saumuriin, etsien täältä palvelijattaren tointa. Herra Grandet ajatteli niihin aikoihin naimisiin menoa ja hän tahtoi sentähden täydentää talouttansa. Hän näki tämän tytön palaavan tyhjin toimin ovelta ovelle. Tynnyrintekijänä osasi hän antaa arvoa ruumiilliselle voimalle ja ymmärsi kohta, mikä hyöty hänellä tulisi olemaan tästä herkulesmaisesta naisesta, joka seisoi jaloillaan varmana kuin kuusikymmenvuotias tammi ja jolla lisäksi oli leveä selkä, kuorma-ajurin kädet, sekä yhtä järkkymätön rehellisyys kuin koskematon neitsyys. Eivät edes syylät, jotka koristivat näitä sotilaallisia kasvoja, ei tiilenpunainen iho, eivät suonikkaat käsivarret eivätkä ryysyt peloittaneet tynnyrintekijää, joka kuitenkin vielä oli siinä iässä, jolloin sydämelläkin tavallisesti on sananvuoronsa. Hän antoi tyttöparalle vaatteita, kengät, ravintoa sekä palkan ja piti häntä palveluksessaan millään tavalla häntä pahoin kohtelematta.

Kun suuri Nanon huomasi itseään tällä tavoin pideltävän, itki hän salaa ilosta ja kiintyi lujin sitein tynnyrintekijään, joka puolestaan kohteli häntä kuin ainakin täyttä omaisuuttaan. Nanon teki kaiken; hän piti huolta kyökistä, pesi pyykin, huuhtoi sen Loiressa ja kantoi sen kotiin, olkapäillään. Hän nousi vuoteesta varhain aamun koittaissa ja meni levolle hyvin myöhään; viininkorjuun aikana valmisti hän ruuan kaikelle korjuuväelle; hän vartioi kuin uskollinen koira isäntänsä omaisuutta, ja sokeassa ihailussaan herraansa kohtaan alistui hän nurkumatta kaikkiin tämän merkillisiin oikkuihin.

Vuoden 1811:n kuuluisan viinisadon jälkeen sai suuri Nanon, joka silloin oli ollut palveluksessa kaksikymmentä vuotta, herraltaan tämän vanhan kellon, ja se olikin ainoa lahja, minkä hän oli koskaan isännältään saanut, sillä vaikkakin Grandet luovutti neljännesvuosittain Nanonille kenkänsä, jotka sopivat tälle kuin valetut, ei sitä kuitenkaan voi pitää minään lahjoituksena, sillä kengät olivat peräti kuluneet. Pakko teki tästä palvelustytöstä niin saidan, että Grandet alkoi hänestä pitää niinkuin koirasta voi pitää, ja Nanon antoi kerta kaikkiaan sijoittaa kaulaansa piikkipannan ja kesti kärsivällisesti sen repimiä haavoja. Jos Grandet leikkasi leivästä liian säästeliäitä viipaleita, ei hän valittanut. Hän alistui iloisella mielellä tähän talon terveelliseen ankaraan elämänjärjestykseen, josta oli seurauksena ettei siellä kukaan koskaan sairastellut.

Lisäksi oli Nanon täydellisesti perheen jäsen. Hän hymyili kun Grandet'kin hymyili, suri, paleli, lämmitteli ja työskenteli hänen kanssaan. Kuinka monta etua olikaan tuosta isännän ja palvelijan yhtäläisyydestä! Koskaan ei ollut Grandet'lla vielä ollut syytä epäillä palveluspiikaansa viinirypäleen, luumun tai persikan näpistelystä.

– Kas tuossa, Nanon, pidä hyvänäsi, oli hänen tapana sanoa, kun näki jonkun hedelmien painosta kesken katkenneen oksan, joka olisi muuten täytynyt heittää sioille.

Tälle maalaistytölle, joka oli nuoruudessaan saanut näin huonoa kohtelua osakseen, tälle kaikesta lempeydestä poissuljetulle oli isä Grandet'n kaksimielinenkin hymy kuin todellinen auringonsäde. Muuten ei Nanonin yksinkertainen sydän ja rajoitettu pää voineet yhdellä kertaa käsittää enempää kuin yhden tunteen ja yhden ajatuksen. Vielä kolmenkymmenen viiden vuoden päästä oli hän tavan takaa näkevinään itsensä seisomassa herra Grandet'n puupinojen edessä avojaloin ja repaleissaan ja kuulevinaan tynnyrintekijän sanat:

– Mitä etsitte, kaunis lapseni?

Hänen kiitollisuutensa pysyi alati nuorena.

Toisinaan tuli Grandet'n mieleen, ettei tuo ihmisparka ollut koskaan kuullut elämässään ainoatakaan suloista sanaa tai tuntenut kenessäkään naisellisuutensa vaikutusta sekä että hän kerran on astuva Isänjumalan eteen koskemattomampana kuin Neitsyt Maria. Silloin sanoi Grandet aina, säälin täyttämänä häntä silmäillen:

– Nanon parka!

Näihin sanoihin vastasi vanha palvelijatar aina katseella, jota on vaikea määritellä. Tuo huudahdus, alituisesti toistettuna, muodosti lujan ystävyyssiteen, jossa jokainen uusinto oli uutena renkaana. Tässä säälintunteessa, joka oli kuin leikillä tullut Grandet'n mieleen ja jonka tuo vanha tyttö poloinen otti täydestä todesta, oli jotakin kammottavaa. Tuo julma lempeys, joka vanhalle tynnyrintekijälle tuotti monta ilon hetkeä, oli Nanonille hänen korkein onnensa. Kukaan toinen ei koskaan sanonut sillä tavalla: "Nanon parka", ja Jumalakin tuntee enkelinsä heidän äänensä salatusta sävystä.

Saumurissa oli paljon perheitä, joissa palvelijoita kohdeltiin paremmin, mutta siitä huolimatta ei perheenemännillä ollut lainkaan aihetta kaikinpuoliseen tyytyväisyyteen. Senpä johdosta kysyttiinkin usein:

– Kuinka mahtavatkaan Grandet't kohdella suurta Nanoniaan, kun hän on heihin niin kiintynyt? Hän menisi vaikka tuleen heidän tähtensä.

Keittiö, jonka ristikkoikkunat olivat pihalle päin, oli aina puhdas, siisti ja kylmä, todellinen saiturin keittiö, jossa ei mitään saa mennä hukkaan. Kun Nanon oli pessyt ruoka-astiat, korjannut aterian tähteet ja sammuttanut tulen, jätti hän keittiön, jonka käytävä eroitti arkituvasta, ja meni kehräämään isäntäväkensä luo. Yksi ainoa kynttilä riitti iltasin koko perheelle. Nanon nukkui käytävän päässä pienessä komerossa, jota valaisi katonrajassa oleva ikkuna. Hänen järkkymätön terveytensä salli hänen asustaa tässä lokerossa, missä hän talossa vallitsevan syvän hiljaisuuden vuoksi saattoi kuulla pienimmänkin ritinän. Hänen täytyi kuin vahtikoiran nukkua vain toisella korvalla ja olla yönkin aikaan valmiina nousemaan vuoteesta.

Tämän talon muut osat ja kolkat selviävät kertomuksemme kuluessa; mutta jo arkituvasta, johon perheen kaikki komeus oli kasattu, saattaa päättää muun huoneuston alastomuuden.

Vuonna 1819 teki suuri Nanon marraskuun puolivälissä eräänä iltapuhteena ensi kerran tulen kamiiniin. Syksy oli ollut hyvin kaunis. Tämän päivän tunsivat niinhyvin Cruchot'laiset kuin Grassins'it perheen juhlapäiväksi. Niinpä varustautuivatkin nuo kuusi kilpailijaa tapaamaan toisensa Grandet'n arkituvassa antaakseen todisteen vilpittömästä ystävyydestään.

Aamulla oli koko Saumur nähnyt rouva ja neiti Grandet'n Nanonin saattamina käyvän messuun ja kaikki tiesivät, että tänään oli neiti Eugénien syntymäpäivä. Herra Cruchot, abbé Cruchot ja herra C. de Bonfons pitivät silmämääränään saapua heti päivällisten päätyttyä, ennen Grassins'eja, onnittelemaan neiti Grandet'ta. Kaikilla kolmella oli sitä varten suunnattoman suuret kukkavihot, jotka olivat peräisin heidän pienistä kukkamaistaan. Se kukkakimppu, jonka presidentti aikoi lahjoittaa, oli taidokkaasti kultaripsuilla päättyvällä sinisellä silkkinauhalla solmittu.

Tämän merkkipäivän aamuna oli herra Grandet seuraten vanhaa tapaa yllättänyt tyttärensä vuoteessa ja juhlallisesti lahjoittanut hänelle merkin isällisestä suosiostaan, mikä kolmentoista vuoden aikana oli tapahtunut pienen kultarahan muodossa. Rouva Grandet lahjoitti puolestaan tyttärelleen syntymäpäiväksi, samoin kuin uudeksi vuodeksi, puvun. Vuoden vaihteessa sai Eugénie niinikään isältään toisen kultarahan. Nämä kaksi pukua ja kultakolikkoa sekä vielä pieni rahalahja isän syntymäpäivänä muodostivat pienen, noin sadan taalarin erän, jonka isä kernaasti näki tyttärensä panevan säästöön. Hän muutteli tällä tavoin rahojansa laatikosta toiseen ja kasvatti johdonmukaisesti perijättärensä ahneutta. Joskus kysyi hän tytöltä tämän säästön määrää, joka oli La Bertellièren hallussa korkoa kasvamassa, ja sanoi aina silloin:

– Siitä tulee sinun myötäjäistusinasi.

Myötäjäistusina on vanha, vieläkin säilynyt tapa eräillä Keski-Ranskan seuduilla. Kun Berrissa ja Anjoussa nuori tyttö menee naimisiin, saa hän kotiväeltään tai sulhasensa perheeltä kukkaron, jossa on tusina, kaksitoista tusinaa, tai kaksitoista sataa kulta- tai hopearahaa, aina varallisuussuhteiden mukaan. Köyhimmätkään paimentytöt eivät mene naimisiin ilman myötäjäistusinaansa, olipa että se sitten onkin laskettu vain kuparikolikoissa. Issoudunissa puhutaan vielä rikkaasta perijättärestä, joka sai myötäjäistusinansa sadan neljänkymmenen neljän portugalilaisen kultarahan muodossa. Paavi Clemens VII, Katarina Medicin setä, lahjoitti veljensä tyttärelle, tämän mennessä naimisiin Henrik II: n kanssa, tusinan vanhoja kultamitaleja, joiden arvo oli suunnattoman suuri.

Kun isä päivällisen aikana oli nähnyt tyttärensä varsin kauniiksi uudessa puvussaan, oli hän huudahtanut:

– Koska nyt on Eugénien syntymäpäivä, niin tehkäämme tuli takkaan.

Se on oleva hyvä enne.

– Neiti menee tänä vuonna naimisiin, se on varma, sanoi suuri Nanon, kantaen pöydästä hanhen, tynnyrintekijäin fasaanin, tähteet.

– Minä en näe Saumurissa ketään hänelle sopivaa, vastasi rouva Grandet, luoden mieheensä pelokkaan silmäyksen, josta saattoi päättää, kuinka syvässä aviollisessa orjuudessa vaimo parka huokaili.

Grandet katsahti tyttäreensä ja huudahti iloisesti:

– Hän täyttää tänään kolmekolmatta vuotta! Tyttäremme naimisiinmenoa täytyy ruveta ajattelemaan.

Eugénie ja hänen äitinsä vaihtoivat keskenään hiljaisen ymmärtävän katseen.

Rouva Grandet oli mehuton, näivettynyt ja keltainen kuin kuiva omena, eleiltään hidas ja laahustava; hän oli noita naisia, jotka ovat luodut orjuutta varten. Hänellä oli suuri suu, suuri nenä, suuri otsa, suuret silmät. Ensi näkemältä oli hänessä jotain, mikä muistutti puisevaa hedelmää, jossa ei ole makua eikä mehua. Hänen harvat jälellä olevat hampaansa olivat mustat, hänen suunympäryksensä oli ryppyinen ja hänen leukansa muistutti kalossin kärkeä. Muuten oli hän erinomainen nainen, todellinen La Bertellière. Abbé Cruchot sai joskus tilaisuuden vakuuttaa rouvalle, ettei tämä nuoruudessaan ollut niin ruma, minkä rouva kernaasti uskoikin. Koska hänellä oli enkelimäinen lempeys, hyönteisen kärsivällisyys, harvinainen hurskaus, järkkymätön mielenrauha ja hyvä sydän, säälittiin ja kunnioitettiin häntä joka taholla.

Hänen miehensä ei koskaan antanut hänelle enempää kuin kuusi frangia kerralla hänen pieniä menojaan varten. Niin naurettava kuin olikin tämän naisen asema, joka oli tuonut pesään myötäjäisinä ja perintönä enemmän kuin kolmesataa tuhatta frangia, ei hän kuitenkaan koskaan asettunut vastakynteen sen riippuvaisuuden ja orjuuden johdosta, missä hän tunsi itsensä niin syvästi alennetuksi, ei pyytänyt koskaan mieheltään yhtään kolikkoa eikä tehnyt mitään muistutuksia niiden rahasitoumusten laadusta, joita herra Cruchot toi hänen vahvistettavikseen. Tämä hullu, salainen ylpeys, tämä sielunaateli, jota Grandet alituisesti loukkasi, hallitsi kokonaan rouva paran elämää.

Rouva Grandet'lla oli aina yllään vihreä levantinpuku, joka sai kestää lähes vuoden ajan, valkea suuri pumpulikaulus, olkihattu, ja sitäpaitsi melkein aina silkkinen esiliina. Koska hän vain perin harvoin liikkui minnekään kotoaan, tarvitsi hän myöskin vähän kenkiä. Sanalla sanoen, hän ei kaivannut mitään itseään varten.

Toisinaan sai Grandet omantunnon vaivoja siitä, ettei ollut pitkään aikaan antanut vaimolleen hänen kuutta frangiaan, ja silloin pani hän aina, myötyään suuremman määrän vuoden viinisadosta, syrjään pienen käsirahan vaimoaan varten. Ne neljä tai viisi louis'ta, jotka otettiin päältäpäin siitä summasta, minkä joku hollantilainen tai belgialainen maksoi Grandet'n viinisadosta, muodostivat rouva Grandet'n varsinaisen vuosirahan. Mutta kun hän oli saanut nuo viisi louis'tansa, saattoi sattua, että hänen miehensä häneltä kysyi, ikäänkuin heillä olisi ollut yhteinen kukkaro:

– Voitko lainata minulle pari sous'ta?

Tällä tavalla vaimo parka, onnellisena siitä, että saattoi tehdä jotain miehelle, jonka rippi-isä oli selittänyt hänen herrakseen ja mestarikseen, luovutti hänelle talven kuluessa muutamia taalereita käsirahoistaan. Kun Grandet veti taskustansa sen sadan sous'n kappaleen, jonka hän kuukausittain antoi tyttärelleen tämän pieniä menoja varten, ei hän koskaan laiminlyönyt, sen jälkeen kuin oli sulkenut kukkaronsa, kysyä vaimoltaan:

– Ja sinä, äitiseni, tarvitsetko sinäkin jotain?

– Ystäväni, saammepas nähdä, vastasi rouva Grandet perheenemännän arvokkaisuudella.

Rouva Grandet'n mielenylemmyys jäi kuitenkin seurauksitta, sillä hänen miehensä uskoi olevansa varsin huomaavainen vaimoaan kohtaan. Filosoofeilla, jotka joskus elämässään kohtaavat jonkun Nanonin, rouva Grandet'n, Eugénien, on täysi oikeus pitää ironiaa Kaitselmuksen huomattavimpana ominaisuutena.

Näiden päivällisten jälkeen, jolloin ensikertaa oli ollut puhe Eugénien naimisesta, meni Nanon herra Grandet'n huoneeseen etsimään pullollisen viiniä ja oli palatessaan kompastumaisillaan portaihin.

– Sinä vanha pässinpää, kompasteletko sinä niinkuin kaikki muutkin? huudahti hänelle hänen herransa.

– Herra, teidän käytävässänne on yksi porras rikkonainen.

– Hän on oikeassa, sanoi rouva Grandet. Teidän olisi pitänyt jo aikoja sitten korjauttaa se. Eilen oli Eugénie siinä taittamaisillaan jalkansa.

– Kas tässä, sanoi Grandet Nanonille, kun hän näki tämän käyneen aivan kalpeaksi, koska tänään on Eugénien syntymäpäivä ja sinä olet ollut lankeamaisillasi, ota sinäkin pieni lasillinen viiniä.

– Niinpä olenkin sen hyvin ansainnut, sanoi Nanon. Minun sijallani olisivat useimmat rikkoneet pullon, mutta minäpä pidin sitä suojassa, vaikka olisi käsivarteni sen tähden katkennut.

– Nanon parka! sanoi herra Grandet ja ojensi hänelle lasin viiniä.

– Ethän satuttanut itseäsi? kysyi Eugénie katsoen osaaottavasti palvelijattareen.

– En, sain ajoissa kiinni kaidepuista.

– No hyvä, koska tänään on Eugénien syntymäpäivä, sanoi Grandet, niin tahdonpa laittaa portaat kuntoon. Te ette ymmärrä astua sille puolelle, missä porras vielä on eheä.

Grandet otti kynttilän, jättäen vaimonsa, tyttärensä ja palvelijattarensa pimeyteen, jota vain kamiinin loimottava tuli valaisi, ja lähti noutamaan työpajastaan lautoja, nauloja ja muita työtarpeitaan.

– Saanko auttaa? huusi hänelle Nanon kuullessaan kalkutusta portailta.

– Ei tarvita! Selviänpä tästä yksinkin, vastasi tynnyrintekijä.

Samaan aikaan kun Grandet paikkaili madonsyömiä portaitaan ja vihelteli täysin keuhkoin nuoruutensa aikaisia säveliä, kolkutti kolme Cruchot'ta ovelle.

– Tekö siellä olette, herra Cruchot? kysyi Nanon, tarkistellen pienestä ristikkoikkunasta.

– Niin, vastasi presidentti.

Nanon aukaisi oven, ja kamiinin valkea, joka heijastui kattoon, salli kolmen Cruchot'n löytää huoneen sisäänkäytävän.

– Ah, te tulette juhlimaan, sanoi Nanon, huomattuaan heidän kukkansa.

– Suokaa anteeksi, herrani, huusi Grandet, kuullessaan ystäviensä äänen, olen heti palveluksessanne! Enpä ole turhan ylpeä, parantelen täällä juuri portaitani.

– Älkää häiriytykö työssänne, herra Grandet! Onpa kolarikin herra kotonaan, sanoi syvämielisesti presidentti, nauraen yksin sukkeluudelleen, jota ei kukaan ymmärtänyt.

Rouva ja neiti Grandet nousivat seisaalleen. Presidentti, käyttäen hyväkseen tuvassa vallitsevaa pimeyttä, lähestyi Eugénieta ja sanoi hänelle.

– Sallikaa, neiti, tänään, syntymäpäivänänne, minun toivottaa teille joukon onnellisia vuosia ja kestävää terveyttä, josta teillä tähänkin saakka on ollut syytä iloita.

Hän ojensi Eugénielle suuren, Saumurin oloihin nähden harvinaisen kukkavihon; sitten kiersi hän kätensä tytön vyötäisten ympärille ja suuteli häntä kummallekin puolen kaulaa sellaisella tuttavallisuudella, joka sai tytön kokonaan hämille. Presidentti, joka muistutti suurta ruostunutta naulaa, uskoi täten sopivimmin alkavansa liehittelynsä.