Perijätär

– Olkaa kuin kotonanne, sanoi Grandet astuessaan sisään. Te olette tullut tänne juhlapäivää viettämään, herra presidentti!

– Neidin läheisyydessä, puuttui kirkkoherra puheeseen ojentaessaan hänkin kukkakimppunsa, ovat kaikki päivät veljeni pojalle juhlapäiviä.

Ja hän suuteli Eugénien kättä.

Herra Cruchot taas puolestaan suuteli sydämellisesti tyttöä kummallekin poskelle ja sanoi:

– Kuinka harvoin onkaan juhlaan syytä! Vuodessa on kaksitoista kuukautta.

Asettaen kynttilän kamiinille kellon eteen, sanoi Grandet, joka ei koskaan tahtonut päästää käsistään tilaisuutta sukkeluuksiin:

– Koska nyt on Eugénien juhlapäivä, niin sytyttäkäämme kaikki kynttilät!

Hän irroitti varovaisesti kynttiläjalkain suojukset, otti Nanonin kädestä uuden paperiin käärityn kynttilän, pani sen tarkasti paikoilleen, sytytti sen ja meni istumaan vaimonsa viereen, katsellen vuoroin ystäviään, vuoroin tytärtään, vuoroin taasen molempia kynttilöitään.

Abbé Cruchot, pieni lihavanläntä tyllerö, jolla oli päässä punertava tekotukka ja joka muuten muistutti iloista vanhaa rouvaa, ojensi eteensä hopeasoljilla varustettuihin lujiin kenkiin kytketyt jalkansa ja sanoi:

– Grassins'it eivät ole vielä tulleet?

– Eivät vielä, vastasi Grandet.

– Mutta he tulevat kai kuitenkin? kysyi vanha notario tehden irvistyksen kasvoillaan, jotka muistuttivat kuorinkauhaa.

– Niin luulen, vastasi rouva Grandet.

– Teidän viininkorjuunne on jo loppunut? kysyi presidentti de

Bonfons herra Grandet'lta.

– Kokonaan! vastasi vanha viinitarhuri ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, paisuttaen ylpeydestä rintaansa.

Käytävän ovelta näki hän Nanonin istuvan keittiössä lieden ääressä, kynttilä vierellään, ja jatkavan siellä kehruutaan, jottei häiritsisi juhlavieraita.

– Nanon sammutapas kohta tuli takastasi ja kynttilästäsi! sanoi hän astuen käytävään, ja tule meidän luoksemme. Onpa tosiaan arkitupa kyllin avara meitä kaikkia varten!

– Mutta, herra, te saatte hienoja vieraita.

– Etkös sinä ole yhtä hyvä kuin hekin? Kaikkipa me olemme Aatamista lähtöisin.

Grandet kääntyi presidentin puoleen ja sanoi hänelle:

– Oletteko jo myönyt viininne?

– En, minä annan sen vanhentua. Jos viini on hyvää, on se kahden vuoden päästä vielä parempaa. Tehän tunnette hyvin viininomistajain päätöksen pitää tavallisia hintoja tavarallaan. Belgialaiset eivät tänä vuonna vedä meitä nenästä. Jos he menevät muille markkinoille, hyvä, he palaavat kyllä pian takaisin.

– Niin, mutta olemmeko yksimieliset, sanoi Grandet äänellä, joka sai presidentin säikähtämään.

– Onkohan kauppa jo käynnissä, ajatteli Cruchot. Tällä hetkellä kuului ulko-ovelta koputus, joka ilmoitti Grassins'ien tulon. Heidän astuessaan sisään keskeytyi rouva Grandet'n ja kirkkoherran välillä alkanut sananvaihto.

Rouva des Grassins oli yksi noita pieniä, eloisia, pyöreähköjä, tervevärisiä naisia, joiden on onnistunut maakunnan luostarimaisten tapojen ja hyveellisen elämän avulla säilyttää nuorekas ulkonäkönsä vielä nelikymmenvuotiainakin. He muistuttavat syksyn viimeisiä ruusuja, joiden näkeminen ilahduttaa silmäämme, mutta joiden terälehdissä on eräänlainen kankea kylmyys ja joiden tuoksu on heikontunut. Hän pukeutui verraten hyvin, noudatti Parisin muoteja, antoi sävyn Saumurin seuraelämälle ja piti iltakutsuja. Hänen miehensä, muinoinen osastonpäällikkö keisarin kaartissa, oli Austerlitzissa pahasti haavoittunut ja saanut sen johdosta eronsa. Huolimatta kunnioituksestaan Grandet'ta kohtaan, puhutteli des Grassins tätä vanhalla sotilaallisella suorasukaisuudella.

– Hyvää päivää, Grandet, sanoi hän viiniporvarille, ojentaen hänelle kätensä ja näytellen eräänlaista ylemmyyttä, jolla hän aina musersi Cruchot'n väen.

– Neiti, sanoi hän Eugénielle, tervehdittyään häntä, te olette aina kaunis ja viisas, niin etten totta tosiaan tiedä, mitä voisin teille lisäksi toivottaa.

Sitten ojensi hän Eugénielle pienen laatikon, jonka hänen palvelijansa oli kantanut heidän muassaan ja joka sisälsi Kap-kanervia, hiljan Eurooppaan tuotuja ja hyvin harvinaisia.

Rouva des Grassins suuteli sydämellisesti Eugénieta, tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:

– Adolf on ottanut toimekseen ojentaa teille minun pienen lahjani.

Eugénieta lähestyi isokasvuinen, vaalea, solakka ja kalpea nuorimies. Hänen käytöksensä ei ollut aivan tottunutta ja hän oli näköjään hiukan pelokas, mutta Parisissa, missä hän oli suorittanut lainopillisen tutkintonsa, oli hän kuluttanut kahdeksan tai kymmenen tuhatta frangia yli sen määrän, minkä hänen vanhempansa olivat hänelle varanneet. Hän lähestyi nyt Eugénieta, suuteli häntä kummallekin poskelle ja antoi hänelle pienen työlaukun, jossa oli kullatusta hopeasta valmistetut työkalut naiskäsitöitä varten. Kilpeen oli somasti kaiverrettu kirjaimet E.G. Kun Eugénie aukaisi laukun, valtasi hänet niin odottamaton ja täydellinen ilo, että hän punastui ja alkoi vavista, kuten nuorten tyttöjen on tapa. Hän suuntasi katseensa isäänsä, ikäänkuin kysyäkseen, saisiko ottaa lahjaa vastaan, ja herra Grandet sanoi: "ota, tyttöseni!" äänenpainolla, jota tuskin näyttelijä voisi matkia. Kaikki kolme Cruchot'ta tunsivat asemansa menetetyksi nähdessään sen riemullisen ja merkitsevän silmäyksen, jonka rikas perijätär loi Adolf des Grassins'iin. Tytöstä tuntui nähtävästi lahjan arvo suunnattomalta.

Herra des Grassins tarjosi Grandet'lle nuuskaa, otti itsekin, puisti nuuskan hiutaleet kunnialegionan nauhalta, joka riippui hänen sinisen nuttunsa napinlävessä, ja katsahti Cruchot'ihin, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa:

– Väistäkääpäs, jos voitte, tämä isku!

Rouva des Grassins suuntasi silmänsä sinisiin maljakoihin, joissa Cruchot'iden kukkaset olivat ja katseli niitä pilkallisesti. Kun asema oli käynyt näin vaaralliseksi, jätti abbé Cruchot muun seuran kamiinin ääreen, lähti salin perälle, vieden Grandet'n mukanaan ikkunakomeroon, kauvas Grassins'eista.

– Nuo ihmiset, kuiskutti pappi saiturin korvaan, heittävät rahansa ulos ikkunasta.

– Ei haittaa, kun ne putoo minun kellariini, vastasi vanha viiniporvari.

– Jos te olisitte tahtonut antaa tyttärellenne kultasakset, olisitte sen hyvin voinut itse tehdä, väitti pappi.

– Annan hänelle enemmän kuin saksia, sanoi Grandet.

– Veljenpoikani on nauta, ajatteli pappi, katsahtaen presidenttiin, jonka sekava tukka teki hänen ruskeat piirteensä vielä rumemmiksi. Eikö hän nyt voinut keksiä edes mitään pikkurihkamaa, joka olisi näyttänyt joltakin?

– Emmekö käy käsiksi peliin, rouva Grandet, sanoi rouva des Grassins.

– Me otamme kaikki osaa, muodostamme kaksi pöytäkuntaa.

– Koska nyt on Eugénien juhlapäivä, niin toimittakaa arvonta molemmat lapset lukuunotettuina, sanoi isä Grandet.

Muinoinen tynnyrintekijä, joka ei koskaan itse ottanut peliin osaa, tarkoitti tytärtään ja Adolfia.

– Nanon, tuo pöytä tänne.

– Tahdommepa auttaa teitä, neiti Nanon, sanoi rouva des Grassins reippaasti, itse riemuiten siitä ilosta, jonka oli Eugénielle tuottanut.

– En ole koskaan elämässäni ollut niin iloinen kuin nyt, sanoi hänelle tuleva perijätär. En ole milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista.

– Adolf on itse tuonut laukun Parisista ja hän on sen myöskin itse valinnut, kuiskutti rouva des Grassins hänen korvaansa.

– Jatka, jatka vaan, sinä kirottu juonittelija! ajatteli presidentti; maltas, kun sinä tai miehesi joudutte käräjöimään, niin saadaan nähdä…

Notario istui nurkassaan, katsahti levollisesti abottiin ja ajatteli:

– Grassins'it näkevät turhan vaivan! Minun omaisuuteni sekä veljeni ynnä veljenpoikani tekevät yhteensä yksitoistasataatuhatta frangia. Grassins'eilla on tuskin puoltakaan siitä. Sitä paitsi on heillä tytär. Antakoon kuinka paljon hyvänsä, perijätär ja rahat tulevat kyllä kerran meille.

Puoli yhdeksän aikaan olivat molemmat pöytäkunnat paikoillaan. Rouva des Grassins'in oli onnistunut sijoittaa poikansa Eugénien viereen. Kaikki peliin osaaottavat saivat kirjavat kortit ja sinilasiset merkit käsiinsä ja kävivät innokkaasti, vaikka kömpelön näköisinä peliin käsiksi, samalla kun he kuuntelivat vanhan notarion pilapuhetta. Viimemainittu teki jokaisesta leikillisiä huomautuksiaan. Itse asiassa ajattelivat kuitenkin kaikki Grandet'n miljoonia.

Vanha tynnyrintekijä katseli täynnänsä turhamaisuutta rouva des Grassins'in punaisia töyhtöjä ja loisteliasta pukua, pankkiirin sotilaallista päätä, Adolfia, presidenttiä, kirkkoherraa ja notariota, ja ajatteli salaa:

– Nuo kaikki ovat tulleet tänne minun taalerieni tähden. Heillä on ikävä, mutta he kestävät sen tyttäreni vuoksi. Hih! minun tyttäreni ei tule kummallekaan noista, yhtä vähän toiselle kuin toisellekaan. Nuo molemmat ovat minulle vain hyviä koukkuja kalastuksiini.

Tämä yleinen iloisuus vanhassa harmaassa arkituvassa, jota kaksi kynttilää huonosti valaisi, naurunpuuskat, joita suuren Nanonin rukin surina säesti ja jotka vain Eugéniessa ja hänen äidissään olivat vilpittömät, vähäpätöinen tyttöpoloinen, jota kohtaan osotettiin niin suurta mielenkiintoa, että hän muistutti omasta arvostaan tietämätöntä joka taholta ahdistettua metsäriistaa, tyttönen, joka otti kaikki hänelle osoitetut ystävälliset sanat täydestä todesta – kaikki tuo antoi tälle kuvaelmalle surullisen naurettavan värin. Tuollaisia kuvaelmia sattuu muuten, kuten tunnettu, kaikkialla ja kaikkina aikoina, mutta täällä oli se saanut tavallista yksinkertaisemman luonteen. Grandet, joka näki näiden kahden kilpailevan perheen teeskennellyn ystävyyden läpi ja joka ymmärsi käyttää sitä loistavasti edukseen, hallitsi ja valaisi koko näytelmää. Siinä seisoessaan muistutti hänen koko olentonsa sitä ainoata uutta jumaluutta, johon enää uskotaan, kullan jumalaa kaikessa loistossaan.

Hellillä tunteilla oli täällä vain toisarvoinen asema; oikeastaan oli niillä sijansa ainoastaan kolmessa puhtaassa sydämessä, Nanonin, Eugénien ja hänen äitinsä. Kuinka paljon tietämättömyyttä olikaan heidän välittömyydessään! Eugénie ja hänen äitinsä eivät tienneet mitään Grandet'n rikkauksista; he arvostelivat elämän tapahtumia kalpeiden ajatustensa valossa ja tunsivat yhtä vähän kunnioitusta kuin ylenkatsetta rahaa kohtaan, he kun olivat tottuneet olemaan sitä ilman. Heidän tunteensa, joita heidän tietämättään loukattiin, mutta jotka heissä olivat varsin voimakkaat, heidän koko sisäinen elämänsä teki heidät omituisiksi poikkeusilmiöiksi tässä seurassa, jossa kaikki muut arvostelivat elämää vain aineellisten näkökantojen mukaan. Kuinka surullinen onkaan ihmiskohtalo siinä, että kaikki onnentunne perustuu tietämättömyyteen!

Samalla hetkellä, kun rouva Grandet voitti kuusitoista sous'ta, suurimman voiton, mikä tässä huoneessa oli koskaan voitettu, ja kun suuri Nanon naurahti ilosta, nähdessään emäntänsä ottavan haltuunsa tuon suuren rahamäärän, samalla hetkellä koputettiin ovelle niin voimakkaasti, että naiset hypähtivät tuoleiltaan.

– Noin ei koputa kukaan saumurilainen, sanoi notario.

– Kuinka voikin tuollaista melua pitää! virkkoi Nanon. Tahtovatko ne särkeä meidän ovemme?

– Kuka piru siellä on? huusi Grandet. Nanon otti toisen kynttilöistä ja lähti avaamaan Grandet'n saattamana.

– Grandet, Grandet! huusi hänen vaimonsa, joka epämääräisen pelon valtaamana syöksyi huoneen ovea kohti.

Kaikki pelaajat katsahtivat toisiinsa.

– Katsokaamme mekin! sanoi herra des Grassins. Nuo iskut oveen tuntuvat tietävän jotain onnettomuutta.

Samassa hetkessä sai herra des Grassins nähdä nuoren miehen, joka kahta valtavaa arkkua ja matkalaukkua kantavan palvelijan seurassa astui sisään. Herra Grandet kääntyi nopeasti vaimonsa puoleen ja sanoi hänelle:

– Rouva Grandet, menkää jatkamaan peliänne. Minä pidän tästä herrasta huolta.

Tämän sanottuaan poistui hän ja työnsi rajusti kiinni oven. Jälelle jääneet palasivat paikoilleen, kuitenkaan peliä jatkamatta.

– Onko tulija Saumurista, herra des Grassins? kysyi tämän vaimo.

– Ei, hän on matkustavainen.

– Hän tulee varmaankin Parisista.

– Niinpä kyllä, sanoi notario, ottaen taskustaan tuumanpaksuisen vanhan kellonsa, joka oli tanakkatekoinen kuin hollantilainen kauppalaiva, kello on yhdeksän. Tulimmaista! Postivaunut eivät myöhästy minuuttiakaan.

– Onko tuo herra nuori? kysyi abotti Cruchot.

– On, vastasi herra des Grassins. Hänen matkatavarainsa täytyy painaa keskimäärin kolme sataa kiloa.

– Nanonhan ei palaakaan, sanoi Eugénie.

– Hänen täytyy olla teidän sukulaisenne, sanoi presidentti.

– Jatkakaamme peliämme, virkkoi rouva Grandet lempeällä äänellä. Herra Grandet'n äänestä huomasin, että hän oli huonolla päällä; ehkäpä hän ei pidä siitä, että huomaa meidän keskustelleen hänen asioistaan.

– Neiti, sanoi Adolf naapurilleen, hän on varmaankin serkkunne

Grandet, hauska nuori mies, jonka olen joskus nähnyt herra de

Nucingenin tanssiaisissa.

Adolf ei voinut jatkaa, sillä hänen äitinsä polki häntä jalalle. Pyydettyään pojalta ääneen pari sous'ta panostaan varten, sanoi hän tämän korvaan:

– Osaatko pitää suusi kiinni, tyhmyri!

Samassa palasi Grandet ilman suurta Nanonia, jonka askeleet, samoinkuin tavarankantajankin kuuluivat porraskäytävästä. Grandet'n seurassa astui sisään muukalainen, joka jo jonkun ajan oli pitänyt koko seuran uteliaisuutta ja mielikuvitusta sellaisessa jännityksessä, jota voi ehkä verrata siihen, mikä syntyy kun etana ilmestyy mehiläispesään tai riikinkukko kanatarhaan.

– Istukaa lieden ääreen, sanoi Grandet hänelle. Ennenkuin nuori muukalainen istuutui, tervehti hän kohteliaasti koko seuraa. Miehet nousivat vastaamaan tervehdykseen ja naiset kumarsivat juhlallisesti.

– Teillä on varmaankin kylmä, herrani? sanoi rouva Grandet; te tulette ehkä…?

– Tuollaisia ovat naiset, sanoi vanha viinitarhuri, katsahtaen kirjeensä takaa, jota piti kädessään, jättäkää toki nuoriherra rauhaan!

– Mutta, isä, herra tarvitsee ehkä jotain, sanoi Eugénie.

– Hänellä on kieli, millä puhua, vastasi viiniporvari jyrkästi.

Ainoa, joka tunsi hämmästystä tämän välikohtauksen johdosta, oli juuri tullut muukalainen. Muut olivat jo tottuneet Grandet'n yksinvaltiaaseen käytöstapaan. Vieras oli noussut viimeisten kysymysten ja vastausten aikana, asettunut seisomaan selkä kamiiniin päin ja nostanut toisen jalkansa tulta vasten, lämmittääkseen kenkänsä anturaa, ja sanoi nyt Eugénielle.

– Serkkuni, kiitän teitä, olen syönyt Tours'issa. Ja, lisäsi hän, katsoen Grandet'hen, en kaipaa myöskään mitään, en ole edes väsynyt.

– Herra tulee pääkaupungista? kysyi rouva des Grassins.

Kun herra Charles – se oli Parisin Grandet'n pojan nimi – kuuli itseään puhuteltavan, otti hän esille pienen nenäkakkulan, joka riippui ketjusta hänen kaulassaan, pani sen oikeaan silmäänsä tarkastellakseen pöytää ja sen ääressä istuvia ihmisiä, tähysti sangen nenäkkäästi rouva des Grassins'ia, ja vastasi sitten, kaikkia kyllin katseltuaan.

– Kyllä, rouva. – Te pelaatte arpapeliä; jatkakaa, minä pyydän, se on liian hauskaa, jotta sitä voisi jättää kesken.

– Olinhan heti siitä varma, että serkku se on, ajatteli rouva des

Grassins heittäen vieraaseen pikaisia tutkivia silmäyksiä.

– Seitsemän viidettä, huusi vanha abbé. Huomatkaahan toki, rouva des

Grassins, eikö se ollut teidän numeronne?

Herra des Grassins pani pelimarkkansa vaimonsa numerolle; mutta jälkimäinen, pahojen aavistusten valtaamana, katseli vuoroin Parisin serkkua vuoroin Eugénieta, ajattelematta enää peliä. Nuori perijätär heitti tavan takaa salaisia silmäyksiä serkkuunsa, ja pankkiirin rouvan oli helppo niissä huomata kasvavan ihmettelyn ja ihailun.

Toinen luku

Herra Charles Grandet, kaunis kahdenkolmatta vuotias nuori mies, oli tällä hetkellä hienoine käytöstapoineen omituinen poikkeusilmiö näiden kunnon maakuntalaisten keskellä, jotka kukin kohdaltansa panivat tarkkaan merkille hänen eleensä voidakseen niistä myöhemmin tehdä pilaa.

Kahdenkolmatta vuotias on useassa tapauksessa vielä lapsi. Sadasta kahdenkolmatta ikäisestä olisi varmaankin yhdeksänkymmentä yhdeksän käyttäytynyt samalla tavalla kuin Charles Grandet. Muutamia päiviä ennen kuvattua iltaa, oli hänen isänsä hänelle ehdottanut, että hän lähtisi joksikin kuukaudeksi setänsä luo Saumuriin. Ehkä oli Parisin Grandet'lla mielessä rikas veljentytär. Charles, joka matkusti ensi kertaa maaseudulle, oli päättänyt esiintyä siellä maailmanmiehen koko ylemmyydellä, saattaa koko kyläkunta loistollaan varjoon, alottaa siellä uusi ajanjakso ja tuoda sinne kaikki parisilais-elämän keksinnöt. Sanalla sanoen, hän oli päättänyt käyttää Saumurissa enemmän aikaa kynsiensä kunnossapitoon kuin Parisissa ja esiintyä puvustonsa puolesta kaikella sillä hienoudella, jonka moni nuori maailmanmies mukavuutensa tähden usein laiminlyö.

Charles oli sentähden ottanut mukaansa Parisista kauneimman metsästyspuvun, kauneimman pyssyn, kauneimman jahtipuukon ja kauneimman tikarintupen. Niinikään oli hänellä matkassaan mitä suurinta kekseliäisyyttä todistava valikoima erilaisia liivejä: hänellä oli harmaita, valkeita, mustia, ruskeita, kullankirjavia, helyillä koristettuja, täplikkäitä, kaksinkertaisia, pysty- ja kääntökauluksisia, ylös saakka kiinnitettäviä, kultanappisia. Hän toi muassaan kaikenlaatuisia siihen aikaan käytettyjä kauluksia ja kaulaliinoja. Hänellä oli kaksi Buisson-pukua, ja hänen liinavaatteensa olivat hienointa lajia. Matkassaan oli hänellä myöskin äitinsä lahjoittama kaunis kullattu vaatetuslippaansa. Häneltä ei puuttunut mitään täydellisen keikarin varustuksista. Niinpä ei saa unhottaa pientä ihastuttavaa kirjoitustelinettä, minkä hän oli saanut ainakin omasta mielestään rakastettavimmalta kaikista naisista, Anettelta, joka nyt aviopuolisona ikävissään matkusteli Skotlannissa, epäluulojen uhrina, pakoitettuna hetkeksi uhraamaan onnensa. Charles'illa oli kaunista paperia varta vasten matkassaan kirjoittaakseen kirjeen joka neljästoista päivä tälle naiselle.

Hänellä oli siis kaikki mahdolliset parisilaiset ylellisyystarpeet mitä ajatella saattaa, aina ratsupiiskasta lähtien, joka kelpaa kaksintaisteluun manaamiseen, hienosti kaiverrettuihin pistooleihin saakka, joilla kaksintaistelu suoritetaan – siis kaikki ne työkalut, joita nuori tyhjäntoimittaja tarvitsee pitääkseen puolensa elämässä. Koska hänen isänsä oli kehoittanut häntä matkustamaan vaatimattomasti, ilman palvelijaa, oli hän tullut hänelle yksin varatuissa postivaunuissa; hän ei tahtonut pilata omia hienoja matkavaunujaan, mitkä olivat määrätyt hänen Anetteansa varten, joka tulisi häntä tapaamaan ensi kesäkuussa Badenin terveyslähteille.

Charles oli odottanut kohtaavansa setänsä luona satoja vieraita, saavansa ottaa osaa riistanajoon setänsä metsissä ja elää joka suhteessa linnanisäntien elämää. Hän ei ollut luullut tapaavansa setäänsä Saumurissa vaan oli täällä kysellyt vain tietä Froidfondiin; mutta saatuaan tietää hänen olevan kaupungissa, luuli hän tapaavansa hänet suuresta linnasta. Hän oli tätä ensi kohtausta varten antanut teettää keikarimaisen, yksinkertaisen loisteliaan matkapuvun, jonka vaikutus oli ihastuttava – käyttääksemme tuota sanaa, jolla näinä aikoina merkitään jonkun asian tai ihmisen erikoinen täydellisyys. Tours'issa oli hän antanut peruukintekijän kähertää kauniin ruskean tukkansa; hän oli siellä myöskin vaihtanut liinavaatteensa ja sitonut kaulaansa mustan silkkiröyhelön, joka yhdessä pyöristetyn kauluksen kanssa muodosti hauskan puitteen hänen valkeille, iloisille kasvoilleen. Puoleksi napitettu matkatakki oli lujaan kiinnitetty hänen vyötärensä ympäri, sallien kuitenkin kasimiriliivin ja sen alla olevan toisen valkean liivin tulla näkyviin. Huolimattomasti taskuun pistetty kello oli lyhyellä kultaketjulla kiinnitetty napinreikään. Hänen harmaat housunsa olivat sivulta napitetut ja niiden saumat olivat mustalla silkkiompeleella kaunistetut. Kädessään heilutteli hän sulavasti kultapäistä koristeltua keppiä, jonka kädensija ei turmellut hänen harmaiden hansikkaidensa tuoreutta. Myöskin hänen lakkinsa todisti erinomaista makua.

Ainoastaan parisilainen hienoston piireistä saattoi esiintyä tällä tavoin, joutumatta naurun alaiseksi, levittää itsetyytyväisyyden sopusoinnun kaikkien näiden turhanaikaisten korujen ylle, joita vielä säesti nuoren miehen rohkea katse, miehen, jolla oli hyviä pistooleja, tarkka käsi ja oma Anettensa.

Se, joka tahtoo täysin käsittää saumurilaisten ja nuoren parisilaisen hämmästyksen, sen eloisuuden, minkä tämän muukalaisen hienous loi tuvan harmaihin varjoihin ja niihin olentoihin, jotka muodostivat tämän perhekohtauksen – hän kuvitelkoon Cruchot'ita tuona hetkenä. Kaikki kolme ottivat nuuskaa nenäänsä eivätkä enää muistaneet pudistaa päältään niitä keltaisia ja mustia jyväsiä, jotka putoilivat heidän kellertäville paidanröyhelöilleen. Heidän pehmeät kaulaliinansa ottivat varsin mielivaltaisia muotoja ja heidän liinavaatteensa, joita heillä oli sellainen määrä, että niiden pesu suoritettiin vain puolivuosittain, olivat laatikoissa saaneet harmahtavan, makaantuneen värin. Niissä näkyi ikävästi vanhuuden merkit. Miesten kasvot, yhtä kuluneet kuin heidän nukkavierut takkinsa, yhtä poimuiset kuin heidän housunsa, tekivät väsähtäneen ja irvistelevän vaikutuksen.

Huolimattomuus koko muuhun puvustoon nähden, joka oli kauttaaltaan epätäydellinen ja iloton kuten usein on tapa maaseudulla, missä ihmiset eivät pukeudu toistensa tähden, vaan missä jokainen paljoksuu hansikkaparin hintaa, säesti Cruchot'iden koko muuta olemusta. Muotipelko olikin ehkä ainoa seikka, jossa Grassins'it ja Cruchot'laiset täydellisesti olivat samalla kannalla.

Parisilainen tarttui lorgnettiinsa tutkiakseen huoneen kalustoa, laattian palkkeja ja seinien väriä, johon kärpäset olivat jättäneet niin runsaasti merkkejä, että ne olisivat riittäneet tietosanakirjan pisteiksi. Myöskin loton pelaajat kohottivat neniänsä ja tähystelivät muukalaista yhtä suurella ihmetyksellä kuin jos heillä olisi ollut kiraffi edessään. Herra des Grassins ja hänen poikansa, joille maailmanmiehen näky ei ollut outo, yhtyivät kuitenkin tähyilemään naapuriensa kanssa, olipa että siihen vaikutti yleinen mieliala tai halu osottaa hyväksymistään ja tulkita se naapureilleen merkitsevällä silmäniskulla:

– Kas tuommoisia ollaan Parisissa.

Kaikki voivat muuten mielin määrin uutta tulokasta tarkastaa pelkäämättä loukkaavansa talon isäntää. Grandet oli syventynyt pitkään kirjeeseen, jota hän piti kädessään, ja oli ottanut sitä varten pöydältä ainoan kynttilän, välittämättä sen enempää vieraistaan.

Eugénie, jolle moinen puvun ja mieskohtaisen esiintymisen täydellisyys, oli ennestään kokonaan tuntematon, luuli näkevänsä orpanassaan taivaallisista korkeuksista alas astuneen olennon. Suloisella mielihyvällä hengitti hän tuoksua, joka lähti vieraan kiiltävästä, kauniisti käherretystä tukasta. Hän olisi tahtonut kädellään koskettaa tämän hansikoiden hienoa nahkaa. Hän kadehti hänen pieniä käsiään, hänen hipiäänsä, hänen piirteidensä tuoreutta ja hienoutta. Lyhyesti, jos voisi vertauksen avulla kuvata sitä vaikutusta, minkä nuori keikari teki tähän kokemattomaan tyttöseen, joka tähän saakka oli parsinut sukkia ja paikkaillut isänsä pukuja ja jonka elämä oli kulunut näiden likaisten seinäin sisäpuolella hiljaisen kadun varrella, jossa tuskin sai nähdä enempää kuin yhden henkilön käyvän ohi tunnissa – tässä tytössä herätti hänen orpanansa näkeminen suloista mielihyvää, samanlaista, jonka saa nuoressa miehessä aikaan joku niistä haaveellisista, Westallin piirtämistä naiskuvioista englantilaisissa matkalaukuissa, kuvioista, jotka ovat niin hienolla tavalla piirretyt että pelkää näiden taivaallisten olentojen henkäyksestäkin häviävän olemattomiin.

Charles otti taskustaan kirjaillun nenäliinan, Skotlannissa matkustavan maailmannaisen käsialaa. Kun Eugénie näki tämän hienon käsityön, mikä oli rakastavalla kädellä tehty aikoina, jotka olivat menneet rakkaudelta hukkaan, tarkkaili hän uteliaana orpanaansa nähdäkseen aikoiko tämä todella käyttää sitä. Orpanan käytöstapa, hänen kädenliikkeensä, hänen tarkoituksellinen suorasukaisuutensa, hänen välinpitämättömyytensä lipasta kohtaan, joka oli tuottanut niin paljon iloa rikkaalle perijättärelle ja jota hän joko piti arvottomana tai naurettavana, ja lopuksi kaikki se hänessä, mikä loukkasi Cruchot'laisia ja Grassins'eja, miellytti tyttöä niin suuresti, että saattoi olla varma siitä, että hän nukuttuaan näki unta tästä ihmeellisestä fenix-linnusta.

Pelinumeroja vedettiin yhä hitaammin ja kohta lotto kokonaan lakkasi.

Suuri Nanon astui sisään ja sanoi kovalla äänellä:

– Antaisiko rouva puhtaita lakanoita, jotta voin tehdä tälle herralle vuoteen.

Rouva Grandet lähti Nanonin mukaan. Rouva Grassins sanoi silloin matalalla äänellä.

– Kukin pitäköön rahansa, jättäkäämme peli.